Aloitin aamun lukemalla kommentteja randomnettikeskustelussa ja silmiin osui jonkun trollin jättämä kommentti siitä, miten jokainen mies joutuu tyytymään eikä saa unelmiensa naista. Koko kommentti on luonnollisesti provosoiva ja täyttä puppua. Kyllä, hyvin harva mies tai nainen saa rinnalleen ihmisen, joka täyttää jonkun teininä päänsisällä muodostetun listan unelmakumppanin ominaisuuksista. Ja nyt tarkoitan siis, että jokaikisen kohdan, siis hiustenväriä (jos semmoista on pysähtynyt miettimään), harrastuksia, ystäviä, kuppikokoa u name it myöten. Kyllä, varmasti joku huudahtaa että minun Jaakko-Petteri/Minna-Maaria on kyllä juuri kaikkea mitä olen aina toivonut. Ja joo, voi tämä olla mahdollista.

Mutta: Vaikka se kumppani rinnallasi ei täytä jokaista haavekohtaa, tekeekö se tästä ihmisestä vähemmän unelmien kumppanin tai rakastetun? Ei tietenkään ja jopa päinvastoin. Juuri ne jännät lisät mitä ei ole osannut edes ajatella tekee siitä ihmisestä juuri sen ihmisen, johon sitä rakastuu.

Kaikesta tästä huolimatta tälle oman itsensä kanssa kamppailevalle urpolle toi kommentti herätti kipeitä muistoja nykyisen parisuhteen ensimmäisestä 8 kuukaudesta. Noihin 8 kuukauteen mahtui useita tilanteita, joissa kumppanini otti takapakkia, ei vaikuttanut niin kovin ihastuneelta tai pahimmillaan viestitteli muille naisille. Lisäksi oli tilanteita, joissa hän epäsuorasti ilmaisi, etten ole hänestä kaunis (ei siis suoraan noilla sanoilla, mutta ei paljoa puuttunutkaan). Onko minun mieheni siis "tyytynyt" minuun ja vain ajan kanssa oppinut rakastamaan enemmän? Ajatus luonnollisesti satuttaa todella paljon, eikä siksi ole siitä fiksuimmasta päästä olla sitä miettimässä.

En tiedä, miten tähän tulisi suhtautua? Kai jokainen toivoisi olevansa sille omalle rakkaalle unelmien prinssi/prinsessa, johon he ovat ensihetkestä aivan hulluna. Vanha neuvokin muistuttaa, että pitäisi aina olla ihmisen kanssa, joka rakastaa sinua hieman enemmän, kuin sinä rakastat heitä (mikä sitten tuo rakastamisen mittari ikinä onkaan). Itsetunnolle ottaa, jos minä en ole vienyt mieheltäni jalkoja alta vaan ajan kanssa luikerrellut hänen sydämeensä. Vaikka toisaalta, ehkä sillä miten sinne sydämeen on päässyt ei ole merkitystä, kunhan siellä nyt on?

Omassa lähipiirissäni tiedän muutamia pariskuntia, joissa nainen on ollut se, joka on hitaasti lämmennyt (miespuoliselle) kumppanilleen ja nyt on rakastunut tähän. Ja miksei se olisi ok myös näin päin (että mies lämpenee hitaasti) mutta kyllä se ainakin allekirjoittanutta vähän tökkii.

Onko jollain samanlaisia kokemuksia itsellä tai lähipiirissä? 

<3 MK