Välillä mua pelottaa, että olenko koskaan ollut todella rakastunut. Olen ehdottomasti tuntenut olevani, ja tunnen nytkin olevani todella rakastunut poikaystävääni. Mutta joskus mieleen hiipii pelko, olenko rakastanut näitä ihmisiä todella ja täysin vai rakastunut siihen, että mulla on joku, joka välittää musta ja on mun elämässä? 

Ihmisenä, joka kärsii ahdistuksesta, masennuksesta ja on läheisriippuvainen, tuntuu joskus että tarvitsee sitä toista ihmistä aivan hirveästi. Ja itsekkäästi. Tarvitsee lohdutusta, kehuja, syliä ja huomiota. Enemmän kuin sillä toisella on antaa. Mua kauhistuttaa huomata valtavasti yhtäläisyyksiä nykyisessä ja entisessä suhteessa, vaikka nämä kaksi ihmistä ovat keskenään todella erilaisia. Ilmeinen yhdistävä tekijä olen minä. Ja ne yhtäläisyydet ovat ongelmia joita minun ahdistukseni, masennukseni ja huono itsentuntoni tuovat parisuhteeseen.

Keskeisin näistä ja oikeastaan, jos todella miettii niin jopa ehkä juuri SE ASIA, mistä oikeastaan kaikki ongelmat mitä minä tuon parisuhteeseen kumpuaa: Pelko, että menetän sen ihmisen, kenen kanssa olen. Ja usein sillä että pelkään, työnnän tätä ihmistä pois.

Minua pelottaa, joten ahdistun jos tunnen että hän on hiljainen/ei halua seksiä/ei halua viettää aikaa minun kanssani. Ajattelen, että käytöksen takana on jotain suurempaa, joku suuri salaisuus tai ajatus. Ajatus siitä, että hän on jo irtisanoutunut suhteestamme ja miettii lähtöä. Koitan pitää pelon sisälläni, koska tiedän, että se on järjetön. Mutta mitä jos se ei olekaan? Taistelen mieltäni vastaan, jotten vain avaisi suutani ja päädy sanomaan mitä päässäni pöyrii. Jottei hän taas kerran joudu vakuuttelemaan minua tunteistaan.

Mutta lähes aina häviän taistelun ainakin viimeistään silloin, kun poikaystävä huomaa, että olen hiljainen tai vaisu. Hän kysyy, mikä on ja kaikki padot hajoavat ja vuodatan hänelle (taas kerran) kaikki pelkoni, jotka ovat mitä luultavimmin sellaisia, joista olemme puhuneet tuhat ja yksi kertaa aiemminkin. Hän sanoo jotain, tulkitsen sen negatiivisena, suutun tai itken tai molempia, riitelemme tai keskustelemme vakavasti. Taas.

Ja myöhemmin tulee katumus. Hävettää, että avasin suuni, ja latasin taas kaiken hänen niskaansa. Miksen voi pitää suutani kiinni? Miksen osaa hallita tunteitani paremmin? Miksi ahdistun niin helposti, miksi hälytyskellot pääni sisällä alkavat soida pienestäkin tuulen puhalluksesta?

Ei ole helppoa hänelle olla minun kanssani, eikä minulla helppoa olla itseni kanssa. Haluaisin pystyä rakastamaan niin, että pystyisin hillitsemään kaikki ahdistavat ajatukset koska pistäisin hänen hyvinvointinsa omien ahdistusteni eteen. Eikö se olisi oikeaa rakkautta tällaisen jatkuvan itsekkyyden sijaan? 

<3 MK