Missä kohtaa on aika luopua suhteesta, joka takkuilee? Miten "täydellistä" suhdetta on lupa odottaa tai mahdollista saada?

Mulla on mun elämän aikana ollut yhteensä kolme vakavaa suhdetta, joista kolmannessa olen nyt. Jokainen on ollut tietysti erilainen, mutta joku yhteinen nimittäjäkin löytyy - minä. Ensimmäinen suhteeni alkoi kun olin 16-vuotias ja kesti 4,5 vuotta, eli aika huomattavan pitkän ajan noin nuorella iällä (ainakin omasta mielestäni). Ensimmäisen suhteen aikana pääsin myös ensimmäistä kertaa tutustumaan "suhdeminääni" ja ikävä kyllä totesin, että osaan olla aikamoinen riesa miehelle, joka mun kanssa päättää jotain vakavampaa aloittaa. No, ei olla turhan negatiivisia, osaan myös olla todella kannustava ja annan paljon itsestäni kumppanilleni. Mutta vasta ensimmäisen suhteen alkaessa oivalsin myös, kuinka epävarma, mustasukkainen ja ylianalysoiva osaan olla. Rakkaus kulkee minulla käsi kädessä valtavan pelon kanssa siitä, että minut jätetään. Tästä voin kiittää lapsuuden kokemuksiani MUTTA ne eivät tietenkään millään tavalla oikeuta minua olemaan riesa sille miesparalle, joka minuun rakastuu.

Ensimmäinen suhteeni päättyi lapsellisesti "ollaan tauolla" eli suomeksi erotaan ja puolen vuoden päästä tapasin toisen poikaystäväni. Olimme välittömästi kuin yhteen liimattuja, muutimme yhteen 2 kuukauden seurustelun jälkeen ja ennen kuin huomasinkaan, asuimme itse remppaamassamme, poikaystävän isän omistamassa kämpässä kaukana ystävistäni, joista suurin osa asuu lähes vieretysten Helsingin keskustassa. Huomasin ajattelevani, että kenen elämää tässä oikein elän, tuntui kuin olisin 50-vuotias rouvashenkilö enkä parikymppinen nainen. Yhdessäolo aikaamme mahtui paljon suuria käänteitä, äitini sairastui, valmistuin koulusta, poikaystäväni sai opiskelupaikan, hän menetti läheisen. Kuitenkin hvin lyhyen ajan kuluttua (noin 9 kuukautta) "kipinä" katosi suhteestamme ja lukuunomattamatta suukottelua ja halailua meillä ei ollut kunnollista fyysistä suhdetta ollenkaan. Ihmiselle, joka on todella epävarma itsestään, erityisesti ulkonäöstään, tämä oli kova paikka. Kova paikka erityisesti siksi, että haluttomuus tuli vahvasti poikaystävältäni, ei minulta. Luonnollisesti ajattelin, että minussa oli jotain "vialla". 

5 vuoden seurustelun jälkeen erosimme, enkä voi sanoa, että toimin erossa hyvin. Ero tapahtui, kun olimme eri maissa ja syöksyin erossa suoraan toisen miehen syliin. Kuulostaa dramaattiselta, ja dramaattiselta se myös tuntui. Tämä mies tuntui minusta täydelliseltä. Hän oli itsevarma, hauska, hyvä keskustelija ja todella karismaattinen. Olin aivan pyörryksissä tästä miehestä ja unohdin kaiken järjen totaalisesti. Elämä hänen kanssaan tuntui mielettömältä seikkailulta ja mitä tuli fyysiseen suhteeseemme, se oli todella yhtä ilotulitusta, yhtään liioittelematta. Päädyin palaamaan Suomeen tämän miehen kanssa ja vietimme Suomessa 10 kuukautta kunnes lähdimme uudestaan matkustamaan.

Nyt olemme olleet yhdessä 1,5vuotta ja fiilikseni ovat muuttuneet. Ehkä tämä on juuri se vaihe, kun kaikki alkuhuuman hiekat ovat karisseet silmistä meiltä molemmilla ja katselemme toisiamme miettien että hetkinen, onkos tämä tyyppi sittenkään sellainen, jonka kanssa haluan jakaa elämäni.

 
Samat epävarmuuden ja epäluottamuksen tunteeni ovat siirtyneet mukanani suhteesta suhteeseen. Tässä suhteessa ne ovat tuntuneet erityisen haastavilta, koska miehelläni oli suhteemme alussa vielä tunteita erästä toista naista kohtaan. Samoin hän on hyvin suosittu naisten keskuudessa ja on muutenkin ollut aika "aktiivinen" sinkkuvuosinaan. Epävarmalle mielelleni siis aika haastava kumppani vaikka totuus on, että kaikilla on menneisyys. Ikävä kyllä osa noista jutuista oli vielä läsnä suhteemme alussa, mikä loukkasi minua todella paljon, olinhan itse aivan hullaantunut miehestä.

Reilun kuukauden päässä odottaa ensimmäinen pidempi (2 viikkoa-kuukausi) ero miehestä, kun menen käymään Suomessa yksin. Tämän viimeisimmän yhdessä matkustelun aikana olemme riidelleet enemmän kuin ikinä, suureksi osaksi, se myönnettäköön, minun aloitteestani. Kun toinen (minä) haluan puhua kaiken yli ja ympäri ja toinen (mies) haluaa että kaikki on vain iloista ja ahdistuu asioista puhumisesta, yhteiselo voi olla hankalaa. Lisäksi minun huomiontarpeeni yhdistettynä miehen oman ajan tarpeeseen on myös ajoittain haastavaa.

Mietin, mitä oikeastaan tarkoittaa, kun sanotaan, että parisuhteen eteen pitää tehdä töitä? Kuinka kauan niitä töitä pitäisi tehdä ja epävarmuutta sietää? Samalla pelkään valtavasti sitä tunnetta, että ajattelen että miksi luovutin ja lisäksi ajatus, että mieheni antaisi sitä ihanaa itseään jollekin toiselle (jos eroaisimme) saa minut voimaan todella huonosti. Eikö se ole merkki siitä, ettei vielä kannata luovuttaa? Vai onko se vain automaattinen fiilis ja sitä ei pitäisi käyttää kompassina tunteistaan jos muuten tuntuu että omat tunteet ovat epäselvät.

Miten tietää että suhde on säilyttämisen arvoinen?

<3 MK