Mitä tehdä, jos ei vaan usko että oma puoliso pitää mua hyvännäköisenä? Tai siis niin, että se on ikäänkuin vaan semmoinen fakta pöydässä, että näin asia on.

Ja siis pakko sanoa, että aiemmissa suhteissa poikaystävät ovat pitäneet mua kauniina ja että saan kodin ulkopuolella kohtalaisen paljon huomiota ihmisiltä (lue: miehiltä) ja kommentteja siitä, että olen hyvännäköinen. Itse en kyllä ajattele olevani kummoisen näköinen, sanoisin olevani tavallisen näköinen nainen kuten aiemminkin olen sanonut, "kutonen".

Alussa kun tapasin poikaystäväni ajattelin hänen pitävän minua hyvännäköisenä, luonnollisesti. En siis tarkoita "luonnollisesti" siksi, että olisin joku mieletön megabeibe vaan tarkoitan, että jos hän on kiinnostunut minun kanssani seurustelemaan ja oli tuttavuuden tekemisessä aloitteen tekijä, niin eikö se viittaa siihen, että hän myös pitää siitä mitä hän näkee? Niinhän sitä luulisi, eikö vain?

Niinhän sitä luulisi tosiaan. Kappas kummaa, todella nopeasti alkoi tulla lausahduksia, jotka hämmensivät minua todella paljon "Mä en ole ikinä ollut nätin naisen kanssa... Tai no, ehkä joskus oon." Samoin todella ylistävät kommentit muiden naisten ulkonäöistä samalla, kun minä sain aivan korkeintaan kommentin että olen "söpö". Viestissä kaverilleen minusta kirjoitti "sanoisin että se on söpö". En sano että söpössä on mitään vikaa, mutta jos muista naisista adjektiivit ovat luokkaa "upea", "kaunis", "nätti" niin kyllähän toi "söpö" vähän kirpaisee.

Mies myös kertoi, että on seurustellut usean naisen kanssa, joita ei pitänyt hyvännäköisenä, esimerkiksi koska olivat liian pitkiä (mainitsinko, että olen pitkä?) tai lihaksikkaita jne. Mutta että tunsi silti vetoa heihin, koska saivat hänet nauramaan.

Kauneushan on katoavaista, se on fakta. Mutta olisihan se kiva, että muistoissa olisi sitten vanhana ja kurttuisena (*kopkop* toivottavasti sinne asti eletään!)se, miten upeana oma mies piti silloin nuorena naisena. Tai että mies ajattelisi että damn, minkä naisen nappasin! Tuntuu todella pinnalliselta nää mun haaveet, tiedän, mutta en usko että oon yksin tällaisten ajatusten kanssa. Luulen että se on aika universaali tarve ainakin naisilla tuntea että oma mies pitää hyvännäköisenä.

En jaksa listata muita juttuja, mitä mies on sanonut, mistä olen voinut päätellä, ettei pidä minua hyvännäköisenä. Sanotaan vain, että listaa on. Ja miksei sitten pidä mua hyvännäköisenä? Palaan taas samaan, mistä oon aiemminkin kirjoittanut: En vaan ole hänen "tyyppiään". Olen aiemmin deittaillut miestä, joka oli pitkälti mun kanssa siksi, koska olin ulkoisesti juuri hänen tyyppiään. Todellakaan en halua että minun kanssani ollaan vain ulkonäön takia, en missään nimessä! Mutta haluaisin kyllä, että se ulkonäkökin olisi miehen mieleen, ei vain persoona, vaikka se persoona tärkeämpi juttu onkin, tietysti.

Ei kai se auta muu kuin pitää toi sisäinen kauneus skarppina, se kai sen miehen tähänkin asti on rinnalla pitänyt ja koittaa olla murehtimatta sitä, että tää mun ulkokuori ei omaa miestä miellytä.

<3 MK

1.

Vieraassa maassa
Vieraalla kielellä
Vieraille ihmisille
Vaikea ymmärtää, ymmärrän.

Tutussa kodissa
Tutulla kielellä
Tutuimmalle
Mikset ymmärrä, ymmärräthän!

2.

On se nainen isolla N:llä
Jos kuppikoko alkaa D:llä
Tekipä se hyvin
Kun näytti hyvältä

Naiset etsii rikasta
Miehet etsii kaunista
Minä etsin rauhaa
itseni kanssa
Ja sinun.

Edellisessä postauksessa vuodatin kaiken sen yökön mitä oikeastaan kannan päivittäin mielessä mitä tulee parisuhteeseeni. Koen, etten ole riittävän hyvä poikaystävälleni, koska kärsin ahdistuksesta ja masennuksesta ja sillä tavoin vien paljon iloa pois meidän arjesta ja olen myös liian riippuvainen hänestä. Rakennan oman itsetuntoni sen varaan, mitä hän minusta ajattelee, mikä on järjetöntä, koska kenellekään ihmiselle ei pitäisi antaa niin paljon valtaa, vaikka kuinka rakastaisi tätä ihmistä.

Koitan nyt tässä kirjoittaa itselleni sen, että kun koen että olen maailman kauhein/miten poikaystäväni edes on minun kanssani, että ei se poikaystäväkään ole täydellinen. Enkä sitä häneltä odotakaan, rakastan häntä juuri sellaisena kuin hän on!

Poikaystävä osaa olla todella dramaattinen. Jos hän on kipeä tai joku asia ei mene niin kuin hän haluaa, hän saattaa helposti mököttää koko päivän. Ja usein vaikuttaa siltä, että hän melkeinpä päättää, että nyt mökötän koko päivän ja siinä sitä sitten ollaan. Myöskin riitatilanteissa etenkin ennen uhkasi usein lähteä ulos tai jopa erolla, mikä on minulle erittäin ahdistavaa (mikäpä ei olisi, mutta tuo nyt varsinkin). Tähän dramaattisuuteen liittyy myös tietty lapsellisuus, mitä on aika vaikea kuvailla.

Poikaystävä ei halua tehdä työtä, joka ei ole täydellisen hauskaa, mutta kiukuttelee sitten, kun ei ole rahaa. Raha on muutenkin iso ongelma hänelle, sitä pitäisi olla todella paljon mutta sen eteen ei pitäisi joutua tekemään paljon. Rahasta puhuminen on hänelle ahdistavaa ja kiukuttavaa.

Hän on myös todella tuomitseva. Hän saattaa helposti tuomita muut ihmiset tylsiksi/tyhmiksi/mitä vain yhden lauseen perusteella, ja tämän jälkeen mielipide tästä ihmisestä ei muutu. Ja tämän ei siis tarvitse olla asia, jonka tämä tyyppi poikaystävälle tekee (jotain ilkeää tms.) vaan vain hänen mielipiteensä todella lyhyen tapaamisen seurauksella. Tähän samaan kategoriaan menee ihmisten ulkonäköjen pilkkaaminen, eritoten lihavien ihmisten (vaikka poikaystävällä itsellään on hieman ylipainoa, tai ehkä juuri siksi!)

Hän valehtelee. Tämä on se kaikista isoin juttu. Kyllä, kaikki ihmiset valehtelee joskus. Poikaystävä on kuitenkin itsekin myöntänyt, että hänellä on niin kauan kuin muistaa ollut tapana "paeta" tilanteita, jotka kokee hankaliksi tai potentiaalisesti vaikeiksi valehtelemalla. Etenkin seurustelumme alussa hän teki tätä aika paljon, ja isoissakin asioissa. Tämä on ollut minulle tosi, tosi iso ongelma koska välillä vieläkin minun on vaikea uskoa, mitä poikaystäväni sanoo ja joskus hänen sanomansa asiat "riitelevät" keskenään eli yhtenä hetkenä sanoo yhtä, toisena toista. Hän myös joskus sanoo asioita, jotka kuulostavat minusta laskelmoiduilta eli saattaa sanoa jonkun asian ja arvaan siitä, mitä on tulossa/mitä hän haluaa. Tämä koko asia on todella vaikea ihmiselle, jonka on muutenkin hankala luottaa. Olemme puhuneet tästä useasti mutta huomaan silti, että ajoittain tämä tapa nostaa edelleen päätään.

<3 MK

Välillä mua pelottaa, että olenko koskaan ollut todella rakastunut. Olen ehdottomasti tuntenut olevani, ja tunnen nytkin olevani todella rakastunut poikaystävääni. Mutta joskus mieleen hiipii pelko, olenko rakastanut näitä ihmisiä todella ja täysin vai rakastunut siihen, että mulla on joku, joka välittää musta ja on mun elämässä? 

Ihmisenä, joka kärsii ahdistuksesta, masennuksesta ja on läheisriippuvainen, tuntuu joskus että tarvitsee sitä toista ihmistä aivan hirveästi. Ja itsekkäästi. Tarvitsee lohdutusta, kehuja, syliä ja huomiota. Enemmän kuin sillä toisella on antaa. Mua kauhistuttaa huomata valtavasti yhtäläisyyksiä nykyisessä ja entisessä suhteessa, vaikka nämä kaksi ihmistä ovat keskenään todella erilaisia. Ilmeinen yhdistävä tekijä olen minä. Ja ne yhtäläisyydet ovat ongelmia joita minun ahdistukseni, masennukseni ja huono itsentuntoni tuovat parisuhteeseen.

Keskeisin näistä ja oikeastaan, jos todella miettii niin jopa ehkä juuri SE ASIA, mistä oikeastaan kaikki ongelmat mitä minä tuon parisuhteeseen kumpuaa: Pelko, että menetän sen ihmisen, kenen kanssa olen. Ja usein sillä että pelkään, työnnän tätä ihmistä pois.

Minua pelottaa, joten ahdistun jos tunnen että hän on hiljainen/ei halua seksiä/ei halua viettää aikaa minun kanssani. Ajattelen, että käytöksen takana on jotain suurempaa, joku suuri salaisuus tai ajatus. Ajatus siitä, että hän on jo irtisanoutunut suhteestamme ja miettii lähtöä. Koitan pitää pelon sisälläni, koska tiedän, että se on järjetön. Mutta mitä jos se ei olekaan? Taistelen mieltäni vastaan, jotten vain avaisi suutani ja päädy sanomaan mitä päässäni pöyrii. Jottei hän taas kerran joudu vakuuttelemaan minua tunteistaan.

Mutta lähes aina häviän taistelun ainakin viimeistään silloin, kun poikaystävä huomaa, että olen hiljainen tai vaisu. Hän kysyy, mikä on ja kaikki padot hajoavat ja vuodatan hänelle (taas kerran) kaikki pelkoni, jotka ovat mitä luultavimmin sellaisia, joista olemme puhuneet tuhat ja yksi kertaa aiemminkin. Hän sanoo jotain, tulkitsen sen negatiivisena, suutun tai itken tai molempia, riitelemme tai keskustelemme vakavasti. Taas.

Ja myöhemmin tulee katumus. Hävettää, että avasin suuni, ja latasin taas kaiken hänen niskaansa. Miksen voi pitää suutani kiinni? Miksen osaa hallita tunteitani paremmin? Miksi ahdistun niin helposti, miksi hälytyskellot pääni sisällä alkavat soida pienestäkin tuulen puhalluksesta?

Ei ole helppoa hänelle olla minun kanssani, eikä minulla helppoa olla itseni kanssa. Haluaisin pystyä rakastamaan niin, että pystyisin hillitsemään kaikki ahdistavat ajatukset koska pistäisin hänen hyvinvointinsa omien ahdistusteni eteen. Eikö se olisi oikeaa rakkautta tällaisen jatkuvan itsekkyyden sijaan? 

<3 MK

Riippuvuudesta. Tuntuu, että lähes jokainen ihminen kärsii tai on kärsinyt jostain riippuvuudesta. Alkoholi, sokeri, tupakka, pilvi, työ, tuossa ensimmäisenä omassa lähipiirissä olevat isoimmat riippuvuudet.

Alkoholi on ollut aina mun perheen virtahepo olohuoneessa. Kuten kai on aika tyypillistä suomalaisissa perheissä. Alkoholi rentouttaa ja helpottaa jännittyneitä hermoja, saa vitsit virtaamaan vielä enemmän. Aina on joku syy kilistää, jos perhe on koolla. Vähintään se syy on, että sauna on lämpiämässä. Jouluna juominen aloitetaan jo aamusta, kuten myös mökillä. Hauskaa yhdessäoloa ja olisihan meillä hauskaa ilman tätäkin, olisihan?

Mitä sitten kun joillain se juominen menee yli. Kun yksi juo aina liikaa, päätyy riitelemään, oksentamaan tai lähtemään omille teilleen keskellä yötä. Tai useammin kaikkia näitä kolmea. Selän takana mietitään, että sille ei sovi se alkoholi. Seuraavalla tapaamisella kuitenkin taas iloisesti yhdessä kilistellään, onhan joulu/synttärit/lauantai/sauna. Ja näin kierre jatkuu kunnes yhtäkkiä kuvioon tulee piilopullot, maksamattomat laskut, avioero ja töiden menettämiset.

Miten sitten auttaa? Jos toinen ei halua apua eikä näe ongelmaa kuin hetkittäin ja sekin oivallus katoaa kun seuraava viinanhimotus tulee. Ja kun tapaamiset perheen kesken pyörivät edelleen pitkälti sen alkoholin ympärillä. Kukaan muu ei halua olla juomatta jotta tällä yhdellä olisi helpompaa. Olisihan se outoa. Ja kun se alkoholi helpottaa painoa, jonka puhumattomat asiat ilmaan jättää.

Kuulostaako tutulta sinulle?

<3 MK