Mä oon aina ollut (ja mitä luultavimmin, tulen aina olemaan) todella tavallisen näköinen ihminen. Tiedän, tiedän, mikä on "tavallista" ja mikä "epätavallista". Meinaan siis sitä, että kun joku näkee mut kadulla, en herätä juurikaan huomiota suuntaan tai toiseen. Poikkeustilanteita toki on. Jos olen pukeutunut huomiotaherättävästi tai paljastavasti, saa varmaan juuri kuka vaan nainen muutaman katseen ohikulkevilta miehiltä. Mutta jos tämä ohikulkija pysähtyisi katsomaan ja analysoimaan, olisi lopputulos selkeä: Ei tuossa mitään kummempaa. 

Olen juuri se maantienharmaa suomalainen, jonka kulmakarvat ovat harvat ja värittömät, ripset suorat ja vaaleat. Nenäni on suomalainen pystynenä ja huuleni jotain paksun ja ohuen väliltä. Silmäni myös väriltään suomalaiselle ominaiset siniharmaajokuihmeväri, joka ei aiheuta samanlaisia sydämen tykytyksiä mitä eksoottiset ruskeat tai syvänsiniset silmät.

Minussa oikeastaan ainoa hieman tavanomaisesta poikkeava piirre on, että olen aavistuksen keskivertoa naista pidempi, 174cm. Kroppani mittasuhteet sen sijaan ovat hyvinkin tylsähköt: päärynävartalo, paksut reidet, jotain lattanan ja pyöreä väliltä oleva peppu, helposti turpoava maha, kohtalaisen kapea vyötärö ja alavartaloon suhteutettuna koomisen pienet rinnat (B-kuppi). Eli siis kaiken kaikkiaan aivan TAVALLISEN näköinen nainen.

Pienessä nousuhumalassa, meikattuna ja nätisti puettuna sitä kai jokainen hetkellisesti ajattelee olevansa sitä 8-9 kategoriaa. Mutta ollaan rehellisiä. Olen kyllä kutosen tyttöjä.

En ole koskaan pitänyt liikunnasta (lukuunottamatta tanssimista) joten kroppani on kauttaaltaan hyvinkin hyllyvää sorttia. Viime lokakuusta olen pudottanut painoa 10 kiloa lievästä ylipainosta normaalipainoon. Tämän tein syömällä vähän, en liikkumalla. Laihtuminen on muuttanut kroppani ehkä vielä hieman koomisemmaksi, ainakin nyt, kun olen hieman kerännyt takaisin pudottamiani kiloja. Rintani pienenivät C-kupista B:hen,  peppuni muuttui latteammaksi mutta hyllyvät reiteni pysyivät paikoillaan kun yläkropassani kylkiluut vilkkuvat "iloisesti".

Yhdistetään tähän mies, joka on kovasti tissien perään, tykkää lyhyistä jaloista ja aasialaisista naisista eli tummaveriköistä. Ja otetaan se mies tämän huonolla itsetunnolla varustetun daamin kumppaniksi. Kyllä välillä hieman sapettaa.

Tällä hetkellä opettelen ajattelemaan, että onnelliseen parisuhteeseen ei tarvita sitä, että olen just enkä melkein mieheni ihannenaisen näköinen. Mutta hankalaa se on, jos totta puhutaan. Oloa ei auta se, että eihän tuo kaksijalkainenkaan ole ulkoisesti täysin oma ihannemieheni. Minä kun en -oikeasti- katsele muita hänen seurassaan tai katso kuvia tai videoita ihanneulkomuodostani. Sanomattakin kai selvää, että mieheni kyllä näin tekee.

Mutta ei se ulkonäkö vaan se karisma, eikö niin? Vaikka voin kuvitella ettei tämä teksti saa mua kuulostamaan kovin karismaattiseltakaan! :D Tässä hiprakassa sapettaa, mutta kyllä taas tiedän että tyhmäähän tää on.

Parempia fiiliksiä sinulle ja sinulle!

<3 MK